perjantai 15. syyskuuta 2017

Tenholan linnavuori

Tenholan linnavuori Hattulassa on varsin liki Hämeenlinnaa, mutta ottipa aikansa ennenkuin päätettiin pistäytyä siellä.

Yllä olevan opasteen kartta antoi aika rajoitetun määrän infoa.

Ehkä se oli ratsastajille tarkoitettu? Vaan kyllä tuollakin pärjää.
Jätimme auton Marttaristin suunnistusalueen laitaan.








Onneksi maaston suuntaviitat olivat ihan toimivia.

Reitti kulki hiekkaista metsäautotietä pitkin.

Sitä oli joutuisaa kävellä.
Välillä napsimme pientareen puolukoita kourakaupalla.








Esille oli putkahtanut myös valikoima erilaisia sieniä.


Opasteet toimivat.

Koko menomatkan kuljimme leveää väylää pitkin, mikä oikeastaan selitti sen viitteellisen kartan.
Nämä sienet olivat kauniin sinisiä, mutta se ei taida tulla kuvasta esille.
Reitin laitaa koristi myös muutama Hannunvaakuna osoittaen tien muinasmuistolle.
Yllättäen jalkaimme juuressa luikerteli vaskitsa, tuo jalaton lisko.

Sen kuparinen väritys sopi oikein hyvin hiekkatiehen.

Onneksi hoksattiin se ettei tullut tallottua päälle.






Tenholan laavu oli harjun juuressa aika varjoisassa sopessa.

Nuotiopaikkakin oli, mutta ei klapivarastoa.

Onneksi joku oli tuonut paikalle nipun laudanpätkiä, joista osa oli melkein kuivia.




Nakkien kypsyessä alkoi aurinkokin varovasti paistaa.








Ruokailun jälkeen suunnattiin aivan laavun vierestä ylämäkeen.



Ylös johtava portaikko oli esimerkki siitä, miten askelmia ei kannattaisi rakentaa.

Edes pitkospuita rakastava koira ei tykännyt kävellä liukkailla pyöreillä pinnoilla.

Niinpä portaikon viereen olikin tallautunut polku, jota oli turvallisempi nousta.

Tenholan linnavuorelle oli rakennettu hirsiseinämää siten, kuin sen on uskottu aikoinaan olleen.
Idea oli ihan jees, vaikkakin rakennelma oli pienimuotoinen ja ikäänkuin vihjeenomainen.
Opastaulusta selvisi, millainen alue oli joskus ehkä ollut.

Harjun lakea oli ammoin tasoitettu ja rinteitä jyrkennetty, jotta laelle mahtuisi rakennuksia ja sinne kiipeäminen olisi vaikeampaa.

Opastaulu kertoi myös, että täällä olisi poltettu merkkitulia vihollisen lähestyessä.
Moinen väite lienee jo moneen kertaan kumottu, sillä sellainen toiminta olisi ollut viholliselle selvä reittikartta. Sellaista tapahtuu leffoissa, muttei oikeassa elämässä.




Paikasta kertovan tekstin mukaan tunkeutujain päälle olisi kaadettu kiehuvaa vettä, mutta samassa kappaleessa kerrotaan myös, että veden saanti oli linnavuoren suurin ongelma. Tjaa.... onkohan tässä jokin historiallislogistinen virhe?
Linnavuorelta avautui hieno maisema Vanajavedelle.

Aikoinaan järvi ulottui ihan harjun juurelle asti, joten täältä oli varmaan hyvä tähystellä kalastajien edesottamuksia.
Osa lukijoistani ihastunee siitä, että tuolla horisontissa näkyy Uittamonsilta.

Klikkaa kuva isommaksi, niin näet auringon valaiseman sillan.
Laskeuduimme linnavuorelta hieman eri suuntaan, kuin olimme sinne nousseet.

Tästä vinkkelistä hirsirakennelma näytti oikeinkin uskottavalta.




Kuljimme kaunista harjupolkua takaisin Marttaristin suuntaan.
Tällä polulla ei ollut opasteita.

Kaunis haarakas (?) loisti kanervikon keskellä.
Kukat olivat jo kovasti syksyisiä.
Marttaristin seudulla oli jonkin verran Hämeenkylmänkukkia.

Niiden elinolosuhteita oli koitettu kohentaa ja kasvualuetta laajentaa.

Nyt syksyllä esillä olivat vain kauniit lehdet.





maanantai 11. syyskuuta 2017

Vaihteeksi käveltiin Torronsuolla

Tammelan Torronsuo on yksi suosikeistamme.

Pitkospuilla kävely vaan on niin mukavaa.

Nyt lähdimme sinne, koska halusimme retkelle ilman hirvikärpäsiä.

Tosin emme edes tienneet, mikä tämän hetkinen hirvikärpästilanne on.

Pääasia oli, että niihin ei varmaankaan Torronsuolla törmättäisi.








Reittivalintaan vaikutti tietenkin myös se, että seurueeseemme kuuluu pitkospuita rakastava koira.

Torronsuo on jo 12 vuotta ollut sen toivelistan ykkösenä.

Kiljamon P-paikan nurkasta pääsi esteettömälle pätkälle.

Tämä osuus ei ole kovin pitkä ja olenkin melko varma, että sen jatkaminen toisi alueelle lisää vierailijoita.
Kun normipitkokset alkoivat, varoitti taulu niiden huonosta kunnosta.

Tämä taulu on ollut tässä jo aika monta vuotta. Itseasiassa pitkokset olivat varsin hyvässä hapessa.
Se on syssy ny.
Suolla oli toki muitakin kulkijoita.

Suurin osa sellaisia, joita emme oikeasti nähneet, mutta joista jäi polulle pieniä merkkejä.
Tämä heppu taivalsi uhkarohkeasti omaa reittiään.

Sen lajitovereita oli liikkeellä aika paljon.
Tästä jos lähtisi vasemmalle olisi pian takaisin P-paikalla.

Me suuntasimme oikealle kohti louhosta.

Karpaloita oli pitkosten vieressä paikoin aika lailla.

Vaan raakoja olivat vielä.
Reitin mutkittelu suolla on aina yhtä jännittävää.
Se näyttää mystiseltä, mutta on varmaan hyvinkin tarkoituksenmukaista.









Suo-osuus päättyi metsän laitaan. Opastettu polku oli paikoin varsin kulunut.

No ainakaan siltä ei päässyt eksymään.


Ennen louhokselle nousua kuljettiin mukava pätkä puupolulla.
Yleensä täällä ei ole läheskään näin kuivaa.



Louhos on monelle kulkijalle ainakin taukopaikka, usein myös U-käännöksen kohta.

Olisi kiva saada tänne penkki tai kaksi evästaukoa ja kinttujen lepuutusta varten.





Me jatkoimme tästä Torron suuntaan päämääränämme Idänpään nuotiopaikka.







Metsäpolun jälkeen tarvottiin hetki soratietä.

Reittiä on linjattu myös pusikkoon tien oikealle puolen, mutta se on harvoin käytetty ja siksi aika risukkoinen väylä.


Idänpään nuotiopaikalla on pieni näkötorni, joka pilkotti taustalla.

Kevyen nakkilounaan jälkeen palattiin takaisin samaa reittiä.




Metsä on tosin jokakerta erilainen. Valon suunta muuttuu, tuuli puhaltaa eritavalla ja askel on joko kevyempi tai raskaampi.



Nyt pääsimme kävelemään suon halki sivumyötäisessä tuulessa.

Se oli paljon mukavampaa, kuin vastatuuleen taapertaminen.
Torronsuolla oli jo aavistus syksyn väreistä.








Sammal pitkospuiden vieressä oli kuin marmelaadista tehtyä.