tiistai 29. elokuuta 2017

Riisin Rääpäsyltä Soilun laavulle

Kun vierailee Rukalla ja miettii kävelykohteita, kannattaa yhtenä vaihtoehtona katsastaa Riisitunturi.

Jo Riisitunturin P-paikalta aukenee mukava näköala Yli-Kitkajärvelle.

Päätimme kävellä Riisin Rääpäsyn ja ruokailumielessä tehdä piston Soilun laavulle.

Rääpäsy yksinään olisi ollut vain... no rääpäsy.
Parkkipaikan laidassa oli infomökki, tai oikeastaan se oli portti reiteille.



Pidemmille ihmisille varoitus: oviaukko on teille liian matala.
Alueen opastus oli hoidettu esimerkillisesti.
Tapion pöytä on latvaton kuusi, joka on päättänyt kasvaa reheväksi siitä huolimatta.
Reitin varrella oli ihmeen paljon kelottuneita kuusia.








Ja muita eritavoin vinksallaan olevia puita.

Alussa polku on sorastettua baanaa, jota oli joutuisaa kävellä.















Pikkuhiljaa noustiin ylemmäksi.

Samalla puusto kutistui ja harveni.












Taaksepäin vilkaisulla näkyi Yli-Kitkajärven takana Rukatunturi, Valtavaara ja Konttainen.


Toki siellä kohoaa muutakin, mutta osaan nimetä vain nuo kolme.
Hieman korkeammalta sama maisema.
Riisitunturille nousu ei ollut kovin suuri urheilusuoritus.

Polku oli helppokulkuista ja korkeuseroa ei kintuissa juuri huomannut.
Laella saattoi pitää tauon ja istahtaa penkille.
Hetken huilailun ja näkymien ihailun jälkeen jatkettiin opasteiden opastamana alamäkeen.
Maisemaa riitti joka suuntaan.

Ikkunalammelle oli rakennettu penkki vesistön ihailua varten.
Penkin suunnasta lampi sulautui horisonttiin.

Tämä kuva on tosin napattu penkillä seisten, koska sieltä katsoen kaikki näytti paremmalta.
Risteyskohdassa Rääpäsy kääntyi oikealle, mutta me nälkäiset suuntasimme Soilun laavulle.












Edessä oli nousu Pikku Riisitunturille.

Tämä ilemisesti harvemmin kuljettu polku oli alussa lähinnä pehmeällä turpeella kävelyä.
Maisemat olivat komeat.

Tässä valaistuksessa metsän jokainen puu erottui yksilönä.








Sitten päästiin alamäkeen.


Pitkospuita rakastava koira löysi houkuttelevat pitkokset.
Koska yrityksistään huolimatta se ei osannut vielä lukea, täytyi meidän ihmisten kertoa mitä pitkoksilla olevassa lapussa luki.




Emme siis lähteneet pitkoksille, vaan kiltisti siirryimme vieressä olleelle punaisilla nauhoilla merkitylle polulle.
Soilun laavu oli jämäkkä ja sen ympärillä olivat kaikki retkeilijän kaipaamat mukavuudet.

Paitsi ei lampea.
Komea maisema sentään oli.

Olisi varmaan hienoa herätä laavulla aurinkoisena aamuna ja katsella kauas horisonttiin.
Herkullisen ja ravitsevan lounaan jälkeen suuntasimme takaisin Riisitunturille.
Näin elokuun puolivälissä jotkut lakoista olivat vielä raakoja.
Paluumatkalla kuljimme kapinallisesti vanhaa reittiä, jolta pitkokset oli jo purettu pois.

Onneksi ei ollut kovin kosteaa.
Riisitunturin autiotuvalla olisi voinut levähtää, mutta meillä oli vielä mahat täynnä ja meno päällä.






Jatkoimme ihan oikeaa Rääpäsyä pitkin kohti parkkipaikkaa.

Riisin Rääpäsy oli helppo kävely kauniissa maisemissa. Soilun laavulla poikkeaminen teki siitä oikean päiväretken nuotioineen kaikkineen.



perjantai 25. elokuuta 2017

Könkään Keinoa Kiutakönkäälle

Rukaviikkomme aikana tuli treffattua poro jos toinenkin.

Oulankan luontokeskukseen ajettaessa niitä oli autotiellä vähän väliä.

Ja miltei aina juuri tällaisena parina.

Päiväretkemme kohde, Könkään Keino, on tässä kartassa vanhalla nimellään, eli Kiutakönkään päiväreitti, mutta tuskin tuo mitään haittaa.

Retkeilimme täällä ekan kerran pari vuotta sitten.
Oulankan luontokeskus möllötti synkkänä P-paikan vieressä.

Jostain syystä siitä oli haluttu tehdä körmyotsainen mörkö, joka enemmänkin karkottaa kuin kutsuu luokseen.




Alkumatkasta kameran etsimeen osui yksi maamme kuvatuimmista männyistä.
Ja sen pömppövatsa.






Ihan pian, ikäänkuin lämmittelyksi saimme nousta korean portaikon.

Polkujen risteyksessä päätimme kiertää reitin vastapäivään, jotta upea Kiutaköngäs jäisi lopun palkinnoksi.




Moinen päätös johdatti meidät tiukkaan ja aikas pitkään ylämäkeen.

Edellispäivän Pieni Karhunkierros ei onneksi enää tassuissa tuntunut.

Mäen laella oli poronerotusaitaus ja siihen liittyvä pieni näkötornirakennelma.
Meidän etelän asukkaiden oli hyvä saada vähän infoa siitä, mistä tässä oikein on kysymys.
Opiskelun jälkeen jatkettiin eteenpäin.

Reitillä oli menossa kunnostyöt. Polku oli just sorastettu ja pitkospuita uusittu.











Ylimmäinen Hiidenlampi paistatteli tyynesti auringossa.

Hiisi luultavasti torkkui jossain syvänteessä synkempiä päiviä odotellen.



Upiuudet pitkokset loistivat melkein koskemattomina.




Lyhyelläkin reitillä voi päästä monenlaisiin maastoihin ja pusikoihin.


Pitkospuita rakastavan koiran mielestä ihmiset olivat pääsääntöisesti hyvin hitaita otuksia.
Tästä risteyspaikasta olisi voinut oikaista Kiutakönkäälle Hiiden Hurmos-reittiä pitkin.

Vaan me jatkoimme oikealle Merenojan nuotiopaikalle lounastamaan.






Alkoi piiiitkä alamäki.


Mäen pohjalla ylitettiin virtaavaa vettä.

Nuo sillat tuskin pysyvät koko vuotta paikoillaan.
Merenojan tulentekopaikka oli ihanan Oulankajoen rannassa.

Tätä kautta kulkee myös Karhunkierros.


Paikka oli valtaisan verenhimoisen hyttyslauman menomesta.


Merenojalla ei ollut laavua, mutta huussi ja klapivarasto kyllä.

Tosin vaadittiin kohtalaisia muskeleita ja paljon aikaa, että noista pölleistä tuli klapeja.

Meillä oli molempia.
Ruokailun jälkeen palasimme polkua pikkasen takaisinpäin ja nousimme sitten Oulankajoen harjanteelle.







Edessä oli helppo tasainen polku.

Kotvasen tovin kuluttua joki tuli näkyviin.

Se soljui rauhallisesti ilman koskien kuohuntaa.
Oulankajoki on suosittu melontakohde.

Eikä mikään ihme!
Myötävirtaan laskettelu lienee helpohkoa ja maisemat ovat huikeita.


Näin elokuun puolivälissä puolukat olivat vielä kuin vihreitä omenoita.



Ainakin väriltään, jos ei kooltaan.

Kiutakönkään keittokatoksella oli paljon väkeä ja sitä vahti poro vasoineen.

Kun kuljimme kohti, tuli äitiporo vastaan sarvet uhkausasennossa.

Olimme fiksuja ja kiersimme kaksikon pusikon kautta.
Pian keittokatoksen jälkeen laskeuduttiin portaita joen ääreen.

Kiutakönkään mahtava pauhu kaikui kallioista ja nosti tunnelmaa entisestään.
Vastarannan punainen dolomiittikallio hehkui auringossa.

Meidän puolen kallio oli kvartsiittia eli ei punaista vaan enemmänkin synkän harmaata.

Oulankajoki kaivoi uomansa kahden eri kivilajin väliseen saumaan.
Kiutakönkäällä pääsi niin lähelle koskea, kuin ikinä uskalsi.



Täytyi vaan muistaa, että täällä kukaan ei oikeasti kuulisi huutoasi.







Koskea pääsi ihailemaan monelta eri kielekkeeltä.

Karhunkierroksen vaeltajat liikkuivat kuhmuraisella kalliolla hyvin varovaisesti.

Paínavan repun kanssa on vaikea pitää tasapainoa.




Tämä oli mukava kävelyretki.

Matkaa oli vain 8 kilometriä, mutta siihen mahtui monensorttista maastoa ja katseltavaa.




Kiutaköngäs kirsikkana kakun päällä.