perjantai 28. heinäkuuta 2017

Juhlavuoden maratonkävely kävelty!

Nyt on Suomi 100-juhlavuosi.
Tammikuussa asetin juhlavuoden tavoitteeksi maratonin kävelyn.

Tuosta yllättävästä inspiraation hetkestä lähtien 42,2 km on tuntunut mahdolliselta, houkuttelevalta ja haastavalta tavoitteelta.

Maratonin kävelyä varten on treenattu kohtalaisesti, välillä ihan ajatuksellakin. Tuntitolkulla on mietitty reittivaihtoehtoja ja evästarjontaa. Tutkittu sääennusteita ja varmisteltu huoltojoukon aikatauluja.

Sitten piti vain pokkana päättää H-hetki. Ja niin lähtölaukaus kajahti 25.7 klo 7.30. Mukaan koitokseen saimme siskoni Paulan, joka on kyllä aina ollutkin varsin sitkeää tekoa.

Maratonin kävely alkoi asfalttiosuudella. Tämä oli onneksi varsin lyhyt.

Keli oli tyyni puolipilvinen.
Juuri sellaisen olimme tilanneet.
Pian pääsimme pehmeämmille poluille Hattelmalan harjulle.





Olimme suunnitelleet reitin niin, että suuria ylämäkiä ei olisi.
Metsän loivia mäkiä ei lasketa.

Mukavan harjuosuuden jälkeen alkoi maratonin tylsin vaihe.

Alitimme moottoritien isoja tunneleita pitkin.
Ja hetken kuluttua 10-tien aaltopeltitunnelissa.

Tämä oli kyllä ihan hauska tuubi.
Ei kovin houkutteleva maisema, mutta pakollinen jotta pääsisimme Kantolan alueelle.


Ja avot! Kävelimme reippaasti pois suoralta, meluisalta ja liian kovalta väylältä.

Siitä hyvästä ansaitsimme pienen juomatauon.

Sitten alitimme taas kymppitien ja astelimme kohti pohjoista.
Tämä hieno soratie on rakennettu kävelytieksi Kantolan tapahtumapuistoon.

Sinne missä Gunnarit rokkasivat heinäkuun alussa.
Siinä se tapahtumapuisto onkin.

Kävelimme sen sivuitse kohti Hämeenlinnan keskustaa.

Ja samassa alkoi sataa. Ei isopisaraista oikeaa sadetta, vaan sellaista ilmassa viipyilevää kosteutta.
Joka kasteli salakavalasti.
Hämeenlinna silhuetti tihutuksen keskellä.

Onneksi ei tuullut ja oli myös osavan lämmintä.

Suunnitelman mukaisesti suuntasimme ekalle ruokarastille.

Se osui noin kymmenen kilsan kohdalle.
Juottola-alus Tyyne oli lopultakin poistumassa rantaa rumentamasta.

Se on vuosikausia nököttänyt hylättynä rantakivillä.

Ohitimme sen, kun hipsimme Mäkkärille nauttimaan ravitsevaa välipalaa.

Ruokailun aikana sade lakkasi ja jatkoimme taivallusta iloisin mielin.

Vanajaveden sillalta näkyi sekä Hopealinjan vesibussi, että kotikaupunkini ylpeys Hämeen keskiaikainen linna.




Me ylitimme sillan päästäksemme rantareitille.



Rantareitin varsi oli täynnä kukkia, toinen toistaan kauniimpia.

Juuri lakannut sade oli vielä koristanut ne pisaroillaan.




Veden ääressä kävely on aina mukavaa.
Kun on paljon kaunista katseltavaa on askelkin kevyempi.



Tosin tässä vaiheessa se oli muutenkin vielä varsin kevyt.

Linnan takana taivas oli synkkänä, mutta onneksi pilviverho pikkuhiljaa hajaantui.
Me pidimme banaanin mittaisen tauon.
Rantareitin pohjoiset pitkokset olivat mukavaa vaihtelua.

Puulla kävely oli pehmeää ja pikkasen keinuvaakin.
Pian pitkosten jälkeen alitimme rautatiesillan ja suuntasimme kohti Aulankoa.
Kävelymaisemassa ei ollut valittamista.

Jatkoimme rantaa pitkin ja Aulangon hotellin ohi tekosaarille.
Ratsastustallien kohdalla seeprapyjamaan sonnustautunut hevonen ilahdutti coolilla olemuksellaan.
Tallien jälkeen saimme olla tarkkana, ettei tullut golfpallosta päähän.



Ei tullut.
Golffarit ohitettuamme saavuimmekin jo tekosaarille.

Rantakivikoilla oli siellä täällä onkijoita, sillä menossa oli eläkeläisporukan onkikisat.
Nyt tuli täyteen osapuilleen 18 kilsaa.

Pidimme pienen lepotauon, tuuletimme varpaita ja sensellaista.
Vielä pienen hetken taivalsimme Vanajaveden rehevää rantaa ja sitten käännyimme sisämaahan päin.






Katajiston nurkilla pusikossa lymyili puinen neito.

Ei kovin nuori.

Aulangon alueen metsät olivat keskikesän vehreyttä pullollaan.








Lyhyen asfalttiosuuden jälkeen puikahdimme taas pusikkoon.


Aulangon ulkoilumajalla (20km) meitä odotti yhden hengen huoltojoukko eli lääkäri, tottakai.

Saimme kylmälaukullisen syötävää, kahvia ja kaakaota.

Kaksi porukasta vaihtoi tässä toiset kengät, minä tyydyin uusiin sukkiin.


Lepohetken jälkeen kävelimme Aulangonjärven eteläiseen päähän.




Kun järven päässä alkoi asutus, teimme U-käännöksen ja aloitimme reitin kävelyn toiseen suuntaan.

Haa: olimme jo yli puolenvälin juhlavuoden legendaarisella maratonilla.


Katajiston mailla meillä oli jo ihan voittajafiilis.

Koko porukka mahtui ykköspalkintopallille taukoa pitämään.
Ohitimme taas Aulangon ratsastustallit.

Seeprapukuista heppua ei enää näkynyt.
Sen sijaan rautatiesillan kupeessa vastaan pyöräili pieniä vihreitä miehiä.

Näillä kohdin olimme kävelleet 31 kilsaa.
Täytyy myöntää, että jaloissa alkoi jo tuntua moinen tallustelu.
Vaan hyvällä tuulella ja kirkkain otsin suuntasimme linnalle, sillä siellä huoltohenkilö odotti jälleen evästarjoilunsa kanssa.

Syömisen lisäksi vaihdoin taas uusiin sukkiin.
Vielä oli taivalta jäljellä.

Suuntasimme toiselle rantareitti-kierrokselle, jonka pituus oli tarkalleen 6200m.

Tässä eteläisimmät pitkokset, joilta näkee hienosti linnalle.
Kilometrejä kertyi tasaiseen tahtiin.

Pieniä ja isompiakin vaivoja alkoi ilmetä. Siskon polvi alkoi reistailla ja minulla päkiät olivat kovilla.
Kun kierroksen jälkeen saavutimme taas linnan, oli maratonia jäljellä enää kolme kilometriä.

Siskon polvi ei kestänyt enää metriäkään ja hän joutui harmikseen jättämään viimemetreillä leikin kesken.
Me kaksi kävelimme vielä sen verran, että tuo maaginen 42,2 km tuli varmasti täyteen.

Loppu hyvin, aivan kaikki hyvin!

Juhlavuoden maratoni 42,2 km on nyt onnellisesti kävelty ja tammikuussa asetettu tavoite saavutettu. Hyvää 100-vuotisjuhlavuotta armas synnyinmaa!

Aikaa saimme kulumaan yhteensä 10 tuntia ja 50 minuuttia.

Suunniteltu reitti toimi suht hyvin, eväät olivat oikeanlaisia ja kävelyvarustus hyvä.

Kukaan meistä kolmesta ei saanut rakkoja. Muut kertyneet vammat parantunevat ajan myötä.

Jossain maratonin mutkassa jo mietimme kilvan pitäisikö tästä tehdä vuotuinen tapahtuma. Ehkä. Mahdollisesti.

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Tiirinkoskella kahvittelemassa

Päähän pälkähti ajatus: kävelläänpä Tiirinkosken Tehtaan kahvilaan.
Ja yritetään selvitä retkestä ilman asfalttia.
Matkaa sinne olisi osapuilleen seitsemän kilsaaa.

No, eipä se alfaltin välttely ihan kokonaan onnistunut...
Lähdimme matkaan kotiportilta täällä Hämeenlinnassa..

Muutaman kadunylityksen ja suojatien jälkeen kävelimme mukavia soraisia pyöräteitä ja ulkoilupolkuja...


...kunnes päädyimme maalaismaisemaan peltojen ja metsien keskelle.

Tällaista kävelee ihan mielikseen.

Rypsi tai rapsi häikäisi keltaisuudellaan.

Ohra lainehti kuin vihreä, samettinen järvi.








Pellonlaita oli täynnä keskikesän kukintoja. Kauniita, mutta kasvituntemukseni on liki nollaa...

Ohdakkeen tunnistin.
Se oli niin rohkean värinen.

Tästä väristä tulee aina mieleen aikaa sitten edesmennyt Hilma-tätini, joka oikeasti oli äitini serkku.
Tämän nimeä en sitten tiedäkään.

Sen kukinto oli kuin kimppu kissankelloja.

Kissankelloja poimittiin pikkulikkana isoja kimppuja.
Tämä lienee koiranputki?

Pienten valkoisten kukkien juhlaa.
Tämän nimen olen varmaan joskus kuullut, mutta ei se vaan nyt tullut mieleen...
Näitä palleroita oli paljon.

















Valkoisia unelmia kesäisenä päivänä.


Ja ihan ilmaiseksi.










Peltoaukeiden jälkeen sukelsimme kapoiselle polulle rehevään metsään.

Ylitimme verkkaisesti virtaavan jokipahasen.

Vedestä huolimatta hyttysiä ei ollut.
Paikoitellen saniaiset olivat nielaisseet polun.

Mutta kyllä se sieltä löytyi.






Kumma kuinka näin sateisena kesänä jokiuoma oli liki kuiva.

Hetken kuluttua yhytimme yllättäen sievän metsälammen.



Muutaman mutkan jälkeen metsäpolku johdatti meidät Vanhalle Rengontielle (2855), joka oli tietenkin asfalttia.

Sen reunaa kuljimme parisataa metriä.

Autoliikenne oli onneksi vähäistä.
Tiirinkosken kahvilaan johtava sivutie oli kauniisti aseteltu ja houkutti käymään peremmälle.
Itse kahvila oli vuonna 1910 rakennetussa tiilisessä navetassa.

Näin kesäisin se on auki joka päivä.


Pihapiirissä oli monenmoista elikkoa.

Päättäväisen näköinen pässi komensi lammaslaumaansa.

Kauempana laidunsi hevosia ja lehmiä.
Kahvilan sisällä puodissa oli tarjolla sisustustavaraa rennosti aseteltuna.

Vaatteitakin oli, ja erilaisia lifestyle juttuja.
Täältä löytyy tarvitsevalle kaikenlaista jännää.

Itse en viitsinyt ostaa mitään pikkuruiseen reppuuni.
Terassilla sensijaan maistui tuore pulla.

Samalla oli jännä seurata elikoiden touhuja aitauksissaan.
Löytyipä sieltä pari pupuakin.
Niillä oli oma mökki ja turvallisesti aidattu pikku piha.




Virvokkeet virkistivät ruumista ja maalaistouhu sielua.

Hyvillämielin palasimme samaa reittiä takaisin.
Retken pituus oli 14 km, mutta se tuntui paljon lyhyemmältä.

Ja sitä asfalttia oli oikeasti yllättävän vähän.