maanantai 17. heinäkuuta 2017

Kävelyllä Kokkolassa

Tänä kesänä pääsin jo toista kertaa musisoimaan Kaustisiin kun
Hämeenlinnalainen ukulelebändi VOPulele heitti siellä keikan kahtena päivänä.

Yövyin keikkojen välillä Kokkolassa.
Sen kunniaksi kuva kokkolalaisesta musiikkiliikkeestä.
Kokkolan vanha kaupunki on nimeltään Neristan.

Kun näin alueen ensimmäiset talot, tuntui kuin olisin kävellyt takaisin omaan lapsuuteeni.

Samankaltaisia taloja oli vielä 60-luvulla myös Hämeenlinnassa.

Ei ole enää.

Näiden talojen näkeminen toi mieleeni, paitsi kotikaupunkini vuosikymmenten takaa, myös tunteen siitä millaista oli olla lapsi.
Muistoissani kävelin pikkulikkana äitini perässä puutalojen keskellä kivetyllä jalkakäytävällä.
Kuljimme hitaasti, sillä äiti tuntui tuntevan kaikki vastaantulijat.

Ja hän jäi kokoajan suustaan kiinni.


Minä olen tullut enemmän isääni.





Minulla oli kutittavat sukkahousut ja takin taskussa kankainen nenäliina, johon oli painettu pieniä punaisia kukkia.

Äidin jutellessa potkin pikkukiviä kivetyksen raoista ja katselin varpusia.

Niitä oli siihen aikaan jokapaikassa.
Kokkolalaiset ovat pitäneet hyvää huolta puutaloistaan.

Varmaan niitäkin oli ammoin enemmän, toki.

Kuvan Rahmanin talo on vuodelta 1753.
Hauska idea on kertoa alueen historiasta katukilpien yhteydessä.
Kaikenkaikkiaan viehättävä puutalokokonaisuus tuo Neristan.

Muutama muraalikin osui reitilleni.

Vallankin Figarol-mainos sopi kuin nakutettu lapsuushöpinöihini.




Loppukuvaksi valikoitui Kokkolan kaupungintalon isänmaahenkiset kukkaistutukset.

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Äkäslompolon Seitapolku

Äkäslompolon Seitapolku aloitetaan yleensä luontokeskus Kellokkaalta.

Me suuntasimme reitille Kesänkijärven läntisestä päästä.
Auto jätettin paikkaan, josta avautui todella kaunis maisema.

Siitä vaan sillan yli reitille.



Seitapolun tunnus on tuollainen pinkki kilpi, joka esittää joko omituista lumiukkoa tai sitten hienoa pipaa...

Oikeasti hahmo on tietenkin napattu lappilaisesta noitarummusta.

Ja se symbolisoi seitaa.
Reitti kiertää Kellostapulin ja on pituudeltaa yhdeksän kilometriä. Se on tuo punainen lenkki.

Me kiersimme ringin myötäpäivään.





Aluksi hilppasimme puolisen kilsaa leveätä baanaa.

Kunnes yhytimme Varkaankurun ja pääsimme oikealle polulle.

Ajankohta oli kesäkuun puolivälissä, ja katalan kevään jäljiltä pohjoisen luonto oli vasta heräilemässä.
Seitapolkulla on informatiivisia tauluja, joissa kerrotaan alueen historiasta, luonnosta ja seidoista.

Niitä oli mukava pysähtyä lukemaan... varsinkin ylämäessä.
Kun tulimme aivan järven rantaan, avautui näkymä järven vastakkaisella puolella kohoavalle Kesänkitunturille.




Tässäkohdin polku haarautui.

Kuten Äkäslompolossa ja Ylläksellä yleensäkin, olivat opasteet kunnossa.




Nyt lähdettiin pikkuhiljaa nousemaan. Samalla leveä baana loppui.



Vastaan kävellyt ystävällinen nuorimies varoitti meitä ylempänä rinteessä riehuvasta kiukkuisesta ukkometsosta.

Näin osasimme ohittaa hirmulinnun provosoimatta sitä veritekoihin.


Metso oli onneksi jo poistunut polulta ja tyytyi huutelemaan uhkauksiaan kauempaa kanervikosta.

Tämä oli kyllä hieno kohtaaminen.

Mahtoiko tunne olla molemminpuolinen?

Vielä kotvanen tovi nousua ja niin Ylläksen Keskinenlaki kohosi edessämme.
Taas oltiin risteyksessä.
Olimme kuulleet huhuja, että Kellostapulinkurun halki johtava puupolku olisi erittäin huonossa kunnossa, liki kävelykelvoton.

Pienellä jännityksellä jatkoimme eteenpäin.
Ei huolta! Pitkokset olivat ihan kuljettavissa.

Tässä kurussa oli kuulemma talvella kuutisen metriä lunta.

Ilmankos sitä oli vielä runsaasti jäljellä.



Välillä päästiin metsän reunaan.
Taaksepäin vilkaisulla näki, kuinka hankalan rakan ylitimme pitkosten ansiosta kuin tyhjää vaan.

Ei valittamista.
Pääsimme toki koittamaan myös töppösen pitoa kesähangilla.
Vielä hetki nousua kunnes kaunis Kellostapulinkuru loppui, samoin pitkokset.

Edessä odotti taas helposti kuljettava leveä väylä.
Pari askelta ylöspäin ja vasemmalta pilkistivät Ylläksen suositut laskettelurinteet.

Tämä sorastettu polku olisi vienyt meidät Varkaankurun kodalle.
Vaan mepä päätimme lähteä oikealle, pientä melkein huomaamatonta polkua Kellostapulin laen juureen.

Avot! Täältä avautuikin upea näkymä yli Kesänkijärven.

Kesänkitunturin rinteessä näkyi selvästi kuuluisa Pirunkuru.

Ihan Kellostapulin laelle emme toki kiivenneet, sillä se oli sellaisen kivikon peitossa, että porukan pienimmän retki olisi ollut liian hankala.
Kannatti tehdä tämä pieni sivuhyppäys.

Korean kelin ansiosta maisemat olivat hulppeita.






Auringosta nautti myös pikkuruinen sielikkö.

Kun käännyimme takaisin Seitapolulle, Ylläksen rinteet näkyivät hyvin selkeästi.


Pidimme oikein mukavan lounastauon Varkaankurun kodalla ja sitten laskeuduimme iki-ihanaa Varkaankurua alaspäin kohti lähtöpistettämme.

Tämä kuru on kyllä hieno näin alaspäin mentäessä, mutta vielä upeampi ylöspäin kuljettaessa.


Kierros lähestyi loppuaan, kun tulimme kurun pohjalla polkujen risteykseen.

Tästä kävelimme vasemmalle, kohti autoa.


Äkäslompolon Seitapolkua on helppo suositella.

Jos/kun joskus vielä palaamme Äkäslompoloon, kokeilemme reitin kulkemista vastapäivään.

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Aakenustunturi, Moloslaenkierros

Yksi Äkäslompolon mahtavista tuntureista on Aakenus.
Se on sellainen pitkänomainen, vähän kuin ylipainoinen banaani. Korkeimpana kohtana kohoaa Moloslaki (530).

Me aloitimme kipuamisen Aakenukselle Totovaaran pirtin P-alueelta.
Kuten kuvasta näkyy, sieltä pääsee aika monelle reitille.

Valitsimme tästä tarjonnasta Moloslaenkierroksen, jonka pituus 11 km sopii hyvin päiväretkeksi.








Lähdimme Totovaaran pirtiltä sinistä reittiä ylös oikealle tunturin kylkeen.

Sitten kiipesimme tunturin yli Moloslehon porokämpälle.

Lopuksi palasimme oranssia reittiä Vasalaen kautta takaisin autolle.

Alkumatkasta kuljettiin kotvanen tovi ihan tasamaata.

Tai taitaa tuossa jo olla pientä nousua.
Kävelyn edetessä noustiin koko ajan vaivihkaa.
Opasteet olivat kyllä kunnossa.






Mikä mahtaa olla tämä oranssi mönjä puun oksassa? Jonkinsortin sieni?

Koivunrunko on viimeiseen asti koittanut pitää pintansa mahtavia voimia vastaan.

Vaan lopulta se reppana rusahti halki.




Päivä oli aurinkoinen, mutta osa polusta oli kuin sateen jäljiltä.







Vähitellen metsä harveni ja puut kutistuivat.



Samalla myös maisema avautui.

Tuolla horisontissa möllöttää Levi.

Lumillekin päästiin näin kesäkuun puolenvälin tuntumassa.
Suuri osa reitin tästä kohdasta kulki kivikossa, eli rakassa.



Polku ikäänkuin rakastui.
Onneksi oli kunnon popot jalassa.



Pitkospuita rakastava koira tosin hilppasi avojaloin.


Viikkoa aikaisemmin täällä oli helleaalto, joka sulatti lumia. Vaan ei ihan kaikkia.

Kartan mukaan lähistöllä oli lähde. Mietimme, mahtaako se näkyä maastossa.



Itse lähdettä emme huomanneet, mutta yhtäkkiä kuljimme aivan ihanassa lehdossa yllättävän isojen puiden keskellä.

Tämä oli varmaankin lähteen tekosia.



Tarkoituksenamme oli pitää evästauko Lentokonekodalla, mutta se olikin poltettu. Harmi.
(Myöhemmin selvisi, että Metsähallitus oli polttanut kodan korjauskelvottomana kesällä -16. Kiitos tiedosta seita).

Pidimmekin vain pienen tuumaustauon ja jatkoimme taivallusta.

Tässä Junkeri, josta edesmennyt kota oli saanut nimensä.

Lentokoneen raato on koristanut Aakenuksen rinnettä jo 70 vuotta.
Hylyn tarina on niin mielenkiintoinen, että nappasin koko jutun tähän.

Klikkaa kuva isommaksi, niin näet lukea.





Levi kohoaa maisemasta.

Ja sitten kiivettiin korkeammalle....


... ja noustiin ylemmäksi...
... kohti retken lakipistettä.
Tämä ei tietenkään ollut Aakenuksen huippu, vaan matalampi kohta, josta polku johdatti meidät tunturin yli.

Kohti Moloslehon porokämppää.

Ja evästaukoa.
Tälläpuolen tunturia avautuvat toisenlaiset maisemat.

Pallastunturin luminen rinne näkyy selvästi.
Kivikossa kipuamisen jälkeen oli huumaavan helppoa astella liki siloista alamäkeä.

Pian oltiinkin taas pusikossa.

Polut olivat kovin märkiä, mikä ei kyllä menoa paljoa haitannut.
Pitkospuut johdattivat kohti porokämppää.

Ihan hyvä niin, sillä alkoi jo tosissaan olla nälkä.
Porokämppään oli asettunut edellisen yön märässä teltassa viettänyt lapsiperhe, joten tyydyimme vilkaisemaan ovelta pikkuruista sisätilaa.

Päätimme evästellä pihapiirin laavulla.

Mutta kas, se olikin poltettu.




Palasimme pitkosten lämpimimpään kohtaan ja pystytimme lounastarjoilun siihen.

Onneksi reitillä ei ollut kuin pari muuta kulkijaa.

Ihan hauskan ja ravitsevan tauon jälkeen suuntasimme nokat takaisin kohti korkeuksia.

Eli jatkoimme pitkostettua reittiä Vasalakea kohti.
Kohtalaisen hyväkuntoisia pitkospuita oli joutuisaa kävellä.

Niiden loputtua alkoi vakavampi nousu.
Pian olimmekin jo niin korkealla, että juuri kulkemamme osuus näkyi viivana maastossa.
Maisemat komistuivat ja kulkureitti hankaloitui.








Vasalaen opasteelta oli enää muutama kilometri Totovaaran P-paikalle.

Täällä ylhäällä oli taas mahdollisuus tehdä lumipalloja.







Kivikon halki vei polku alamäkeen.

Kivikon loputtua kulkeminen oli taas taivaallisen helppoa.

Moloslaenkierros on tosiaankin vain 11 kilsaa. Ne eivät ole helppoja kilometrejä, mutta ehdottomasti kulkemisen väärtejä. Meillä kävi hyvä säkä korean kelin kanssa. Oli näkyvyyttä ja mahdollisuus pitää taukoja yllättävissä paikoissa.

Vielä olisi yksi tarina tulossa Äkäslompolosta....