perjantai 17. marraskuuta 2017

Marraskuun kelissä Aulangolla

Tähän ikään pitäisi jo oppia, ettei sääennusteisiin ole luottamista.

Povasivat viikon aurinkoisinta päivää, joten päätimme piipahtaa Aulangonjärven rantamilla.

Jos oikein aurinko paistaisi, saattaisimme kiertää koko järven.

Kävely alkoi tihkusateessa, joka jatkui melkein koko retken ajan.

Auto jäi retkeilymajalle, josta suuntasimme kohti Kihtersuota.



Nyt kun puiden lehdet eivät estäneet näkyvyyttä, aukesi ulkoilupolulta avarampi näkymä järvelle.











Saattoi sitä toki mennä lähempääkin ihailemaan.


Aulangonjärven uimaranta ei just nyt ollut kovin houkutteleva, mutta sieltä näkyi vilaus Aulangontornista.
Kihtersuon pitkospuut olivat hyvässä kunnossa, vain kovin liukkaat.

Moinen ei tietenkään häirinnyt pitkospuita rakastavaa koiraa.


Kun saavuttiin pellon laitaan, oli se myllätty kuravelliksi.

Säälimme kaikkia osapuolia ja käännyimme takaisinpäin kuivempaan maastoon.

Tihkusade jatkui ja tuuli yltyi, eikä järven kiertäminen houkuttanut.









Ulkoilureitin varressa oli useita kaatuneita puita.

Tämä on ollut nurin jo vuosikausia.

Ja suunnilleen saman ajan olen miettinyt miten sen juurakosta saisi jonkin sortin kuvan.


Tässä tämänkertainen yritys.











Päätimme poiketa polulta ja piipahtaa Lusikkaniemessä.

Sinne johtavat pitkokset olivat myös varsin liukkaat.



Tornista yleensä ihastellaan Lusikkaniemeä. Me teimme toisinpäin.

Ja kuin ihmeenä aurinkokin pilkahti just silloin töhnästen pilvien välistä.












Keskellä Lusikkaniemeä on kukkula, jolle kiipesimme evästauko mielessä.










Tuuli osui kuitenkin kylmästi tänne ylös, joten haimme kukkulan takaa suojaisemman paikan teehetkelle.






Vaikka useana yönä oli ollut pakkasta, keikkui tämä herkkä pikkusieni sitkeästi pystyssä.
























Kiven päälläkin voi pärjätä jopa vuositolkulla, jos vain panostaa oikean kaliiperin juuristoon.


Lusikkaniemestä suuntasimme jo kuljettua reittiä takaisin autolle. Kilometrejä ei tällä reissulla juuri kertynyt, vaan tulipa liikuttua kosteasta kelistä huolimatta. Ja Aulankohan on aina hieno, satoi tai paistoi.


keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Marraskuinen Hämeenlinnan Rantareitti

Tämä aurinkoinen marraskuun päivä on tavallaan paluu Hämeenlinnan Rantareitille.

En ole nimittäin käppäillyt täällä sitten heinäkuisen juhlavuoden maratonin.

Tuon haasteen voittamisessa tämä reitti oli tärkeässä osassa.

Ja sitä tuli käveltyä ... ihan riittävästi.

Linnan vallihautoja on korjailtu jo useamman vuoden.

Arvioiden mukaan korjaus jatkuu vielä toisen mokoman,

Vuosisadat ovat koetelleet näitä vesiesteitä.

Mutaa ja kiviainesta oli päätynyt vallituksen pohjalle melkolailla ja puiden juuret olivat osaltaan nakertaneet rakennelmaa.

Linna ohi jatketaan kohti pohjoista.

Vasemmalle jää museo Militaria ja oikealla Vanajavesi loiskii vierellä koko matkan.
Kenraalinrannan kivetystä uusitaan.

Toivottavasti hopeapajut eivät ole tuosta moksiskaan.

Taaksepäin vilkaisulla tyyni vesi heijastelee linnaa.
Osapuilleen näillä kohdin, hieman reitiltä sisämaahan päin on koruton muistomerkki.
"Tällä paikalla sijaitsi muinoin Hämeenlinnan kirkko".

Muinoin on aika laaja käsite.

Se oli 1666 rakennettu puinen kirkko, joka kärsi kosteudesta ja mutaan vajoamisesta.

Vuonna 1734 alettiinkin rakentaa uutta kirkkoa fiksumpaan paikkaan, nykyiseen keskustaan.
Kävely on edennyt jo Kaupunginpuistoon.
Puistokomitean paviljonki näyttää vuosi vuodelta hienommalta.

Istutussysteemi sen edessä alkaa saada muotoa. Onpa siihen laitettu kasvamaan pieniä puitakin.
Laivalaituri ilman laivoja.

Ja odotusmaja ilman laivan odottajia.










Hauraat sienet uhmaavat yöpakkasia.


Vielä riittää vesillä kulkijoita.



Veneen mainingit saivat rannan riitteen särkymään pienten tiukujen äänellä.











Rautatiesillan ylityksen jälkeen kurvataan kohti etelää ja poiketaan pitkoksille.

Alkumatka nuotiopaikalle on sopiva vaikka pyörätuolille tai muksujen rattaille.



Sitten väylä kapenee.



Kesäisin tässä on aikamoinen pusikko.




Taustalla häämöttää Sairionranta.
Pitkoksilta aukeaa uusi näkökulma linnalle.

Nyt näkyy myös sen kirkon torni, joka rakennettiin muinaisen kirkon jälkeen.

Varjoisammassa kohdassa ja juuri ennen sorareitille nousemista puupolku on hileessä.

Yllättäen hile on pitävämpää kenkäin alla, kuin märkä puu.
Aurinko lämmittää melkein kesäisesti.

Reitti sivuaa junarataa.
Ilman lämmetessä yön pakkasen jäljet ovat juuri sulamassa pois.


Vaan vielä löytyy kukkiakin!

Tämä kaunokainen uhmaa marraskuuta radanvarressa.
Jos tästä kävelee suoraan, päätyy juna-asemalle.

Rantareitti kurvaa tuonne oikealle Varikonniemeen.













Kesäisin nuo kaikki köynnökset ovat elämänlankaa. Se on valloittanut tämän pienen laakson.

Tämä on kuin elämänlangan suojelualue, reservaatti ja itsenäinen valtio.

Lempparipuitteni kohdalle oli pysähtynyt auto ja valmistauduin jo puolustamaan puita.

No, siinä korjattiin vain maassa olevia valonheittäjiä.

Varikonniemessä rakennetaan uutta asuinaluetta.

Miten se tulee vaikuttamaan alueen puustoon ja eläimistöön?

Tässä pitäisi lukea: varoitus, maaperässä on puita ja eläimiä.






Kotvasen tovin kuluttua ympyrä sulkeutuu ja ollaan taas linnan juurella.

torstai 2. marraskuuta 2017

Metsämiehen saarnakirja

Kun kirjaa lukiessaan huomaa olevansa osin samaa,osin tyystin eri mieltä, tulee kirjan lukemiseen toisenlainen ote. Haastava.

Matti Mäkelä kirjoitti Metsäläisen saarnakirjan jo vuonna 2009, mutta sen sanoma ei ole neulasenkaan vertaa vanhentunut.

Kirjan nimi on pikkasen hämäävä, siis jos yhdistää saarnaamisen uskontoon.
Tällä kertaa saarnaaminen on jouheaa puhetta metsästä, sen puolesta ja sen käytöstä.


Matti Mäkelä on ikänsä kulkenut metsässä. Se ympäröi hänen lapsuuttaan, muistojaan, haaveitaan ja nykypäivän elämääkin.

Ihmekös sitten, jos hänellä on vahvoja mielipiteitä suomen puisesta maastosta.

Kirjassa arvostetaan metsää, mutta ei ainoastaan ympäristöllisenä elementtinä. Sen innokkaasta taloudellisesta käytöstä en ole samaa mieltä.
Mäkelä on vankka metsän käytön kannattaja. Hänelle metsä on työmaa, kaikin puolin satoisa paikka.

Ja tuota satoa on hyödynnettävä.



Metsähän on suomalaisen alkukoti ja tarvevarasto.
Sieltä kannattaa ottaa talteen sienet, marjat ja tarvittava puustokin.
Tuo puusto, vihreä kulta, teki suomesta vauraan silloin, kun köyhyys kolkutteli maamme nurkkia.




Metsä on uusiutuva luonnonvara. Ihmisen ajallinen perspektiivi vain on turkasen lyhyt tajuamaan metsän kasvuvoimaa ja uusiutumiskykyä.

Tänään kaadettu metsä kasvaa uudelleen, mutta siitä pääsee nauttimaan vasta vuosikymmenten kuluttua.

Ikimetsänkin kasvattaminen onnistuu, mutta sen täyteen kukoistukseen varttuminen vie arviolta sata vuotta.
Se on ihmiselle pitkä aika.

Kirjassa ei toki kannusteta kaatamaan kaikkia metsiämme, vain metsän käyttöä oikeissa mittasuhteissa, oikeissa paikoissa.

Kirjoittajan mukaan monet metsänomistajat asuvat nykyään kaukana metsistään. Heille tekisi hyvää mennä nuuhkimaan pihkan tuoksua ja katsomaan omin silmin, mitä metsälle kuuluu.



Mäkelä ei pidä luonnonsuojelijoista, mutta arvostaa toki luonnonsuojelua.

Ilahduttavasti hän halveksii päältäsytyttäjiä ja muita haihattelijoita.

Kuten niin moni muukin meistä.








Metsäläisenn saarnakirjaa oli mielenkiintoista lukea.
Se ravisteli omia näkemyksiäni metsän hyötykäytöstä,sillä en ole siitä samaa mieltä kirjailijan kanssa.


Tämän kirjan sivuilla tuoksuu rehti suomalainen metsä, metsurin hiki ja kannonnokassa haukattu eväsleipä.


Minä kuljen metsissä, mutta olen silti kaupunkilainen. Ehkä olenkin liiaksi etääntynyt metsän taloudellisesta käytöstä.


Ehkä olen metsäromantikko.

Vaan päältäsytyttäjä en ole.