lauantai 24. syyskuuta 2016

Autiovaaran Kuusipolku, Patvinsuon kyljessä

Aavistuksen sivussa Patvinsuon tutuista reiteistä on Autiovaaran luontopolku, Kuusipoluksi kutsuttu.

Tästä metsästä lähti toista sataa vuotta sitten alueen ensimmäinen metsänvartija Suomun metsänvartijantilalle. Sen jälkeen alettiin tätä seutua kutsua Autiovaaraksi.

Parkkipaikka on Uimaharjuntien varressa, etelästä tultaessa noin kilsa ennen Suomun risteystä.

Kuusipolku on vain kolmekilometrinen, joten ei ole mitään syytä olla kävelemättä sitä.

Kierretään reitti opasteiden mukaisesti vastapäivään.

Tällä kävelyllä ei ole taukopaikkoja, ei penkin penkkiä.

Eip anneta sen häiritä.


Osa poluista on pitkoksina, mikä onkin hyvä, sillä vallankin nyt syksyllä maasto on kohtalaisen kosteaa.

Muutoin polku kulkee maaston mukaisesti, ei kovin leveänä. Se kiertelee sammalikkoja, kivikkoja ja kaatuneiden puiden juurakkoja.
Täällä ovat puut saaneet olla omissa oloissaan kotvasen tovin.

Vaikka on jo syksy, kasvun rahinan kuulee joka suunnalta.

Tämä on Pohjois-Karjalainen sademetsä, täynnä elämää.



























Luontopolun varrella on informatiivisia tauluja, jotka kertovat paitsi luonnosta, myös alueen historiasta.








Tämä on kivaa vaihtelua Patvinsuon muille reiteille, sillä täällä on edes pikkasen korkeuseroja.


Syksy tuoksuu, sienet kasvavat ja jotenkin on sellainen tunne, että paikalliset asukkaat tarkkailevat kulkuamme.
Pirteä parvi myssypäisiä tirpakoita (ei virallinen nimi).
Kaikkialla, missä on mahdollista kasvaa, on elämää.

Yhden lahoaminen antaa toiselle tilaisuuden kukoistamiseen.

Tai ainakin kasvamiseen.
Tämä metsä on kaikensorttisten sienien, pahkojen, levien, sammalten ja jäkälien paratiisi.

Ja varmaan aika moni itikkakin tykkää seudusta.

Just nyt se on hirvikärpästen suosiossa.
Toisaalta maasto on nimensä mukaisesti vanhaa kuusikkoa, mutta toisaalta taas saniaiset ja sen sellaiset kasvavat ihan simona.
Jotkut alueen puista ovat hyvin vanhoja.
Vuosirenkaiden laskeminen vaan ei ole kovinkaan helppoa.











Autiovaaralla on runsas eläimistö.
Hirvien, oravien ja pupujen lisäksi karhu on vakiasukas ja susiakin täällä on nähty.



Puhumattakaan kaikista pienemmistä otuksista.





Eikö muuten polku houkutakin metsän uumeniin...
Ihan hyvin tuolla pusikossa voi olla karhu leikkimässä näkymätöntä.

Se istuu siellä odottamassa, että ihmiset häipyvät häiritsemästä sen metsää.













Pahkaliikkeen joukkovoimaa.

Power to the forest!

Tai siis: power to the pahka!

Polku on hyvin raivattu kaatuneista puista, mutta aina joku runko rysähtää polun poikki just kun homma on hoidettu.

Tämä puu joutui varmaan Rauli-myrskyn hampaisiin.
Vasta kun laitoin tämän kuvan paikalleen, huomasin, että viehkoja sieniähän kasvaa ihan koko rungon mitalta.

Aika upee!
On siinä ryske käynyt, kun nämäkin puut ovat antaneet periksi myrskylle ja myllerrykselle.



Onneksi reittiä on raivattu osavasti sen verran, että kulku onnistuu.



























Usein on niin, että kun yksi löytää hyvän paikan, niin kohta koko suku on kuokkimassa.

Vaan onhan se mukavaa, kun on kivoja naapureita.



Autiovaara on todella kiehtova paikka, yksi kauneimmista näkemistäni suomalaismetsistä.

Tänne olisi hieno päästä keväällä, kun tirppalinnut kailottavat pusikoissa.



Seuraavaksi palataan vielä hetkeksi Ruunaan...

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Teretti, Patvinsuon picnic

Patvinsuon Teretinniemi on monelle tutuinta Patvia.
Pakataan siis evästä reppuun ja käppäillään sinne.

Auto jää Kurkilahteen Suomunjärven rannalle.



Kappas, taskussa kulki näemmä englanninkielinen kartta... haitanneeko tuo mitään?



Vallankin, kun kartalle ei tällä reitillä juuri ole tarvetta.

Pitkospuinen polku lähtee parkkipaikan kohdalta tien toiselta puolen.

Terettiin on osapuilleen kolme ja puoli kilsaa.
Pitkokset katoavat hetkeksi ja alkaa hakkeella päällystetty polku.

Tätä on tosi helppo kävellä, ei ole juurakoita tai yllättäviä kivenmurikoita.
Vaan suolla kun ollaan, alkavat pitkospuut pian uudestaan.



Pitkospuita rakastava koira ehtikin jo vähän huolestua.

Tämän retken aikaan ei vielä ollut virallista ruskaa, mutta suo hehkuu siitä huolimatta komeissa väreissä.















Eräät osaavat todella iloita puisesta polusta tassujen alla!

Tämä heppu oppi jo pentuna pitkoksilla kävelyn niksit: ei saa pomppia ja riekkua, eikä saa katsella maisemia kävelyn aikana. Jos ei noudata näitä ohjeita putoaa polulta ja tassut kastuvat. Kamalaa!!!

Nyt papparaisena se on lajin mestari.






















Tällä retkellä on yksi risteys, ja sekin on esimerkillisesti opastettu.















Ihan huomaamatta olemme kävelleet jo yli puolet menomatkasta.



Ja pian vasemmalla puiden latvojen tasalla näkyykin Teretin lintutorni.

Se kohoaa metsäisestä saarekkeesta.
Siinä se komeus on.

Eipä heilu tuulessa, tuskin myrskyssäkään.
Tornista näkyy suota.


Patvinsuon kansallispuisto perustettiin 1982 ja sillä on kokoa ihan kivasti: 105 neliökilsaa.











Portaat ylös ja alas ovat aikas jyrkät ja kapoiset.

Roheilla vaelluskengillä jalan asettelu askelmalle vaatii keskittymistä, joten tässä ei kannata kiirehtiä.

Eikä piskillä ole tänne asiaa.
Kulkijaa valistetaan hienolla opastaululla.

Nyt ei maastossa näkynyt tirppalinnun tirppalintua.

Toisin taitaa olla keväällä.
Jos Teretistä jatkaisi etelään, päätyisi Majaniemeen. Siellä poikkesimme pari päivää sitten.

Suomun luontotupa on vastakkaisessa suunnassa. Siellä kannattaa piipahtaa jo ihan karttojenkin takia.
Teretistä löytyy kaikki, mitä luonnon helmassa kävelevä kaipaa.

No ei järvenrantaa, eikä komeata kalliota, mutta kaikki muu on paikallaan.
Kelpaa täällä syödä maittava lounas ja hörppästä päälle makea kaakao.
Laavu on rakennettu aito-antiikkisella tyylillä.

Sen katto on tehty perinteisesti päreistä.











Palvelukokonaisuuteen kuuluu myös kaivo.


Rehellisyyden nimissä on sanottava, että sitä ei ole merkitty alueen karttaan.
Mikä onkin hyvä, sillä kaivon vesi ei näytä kovin hyvältä.

Toki tästäkin saa hätätapauksessa keittämällä kelpo juotavaa.
Teretissä on aina mukava käydä.

Se on huolella rakennettu retkikohde, siisti ja vastaanottavainen.


Paluumatka on aina lyhyempi, kuin menomatka.


Se on universaalinen totuus.
Suolla kasvava näre on hommannut tupeen.





Niin, meillä kaikilla on joskus omituisia päähänpistoja.
Pitkospuiden vieressä kasvaa kaikenlaista vihreää.

Välillä on hyvä hidastaa ja katsoa jalkojensa juureen.

Parin vuoden takaisella Patvinsuon reissulla pitkospuiden vieressä loikoili runsaasti kyykäärmeitä, mutta nyt ei näkynyt ainuttakaan.

Onneksi.


Tämä oli helppo retki, silti paljon antava.



Ja koska tässä ei paljoa kenkää kulutettu, poikettiin samalla reissulla Patvinsuon unohdettuun paratiisiin: Autiovaaran kuusipolulle.






Siitä tulee pikku juttu seuraavaksi.

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Suomunjärven itäisellä rannalla

Suomunkierto on yksi Patvinsuon klassikoista. Hurmaavan Suomunjärven ympäri kulkeva polku on osapuilleen 15 kilsaa.

Olemme aikaisemmin kiertäneet lenkin kokonaan, joten nyt astelimme vain puolet siitä. Kun puolikkaan kävelee edestakaisin, on kilometrimäärä liki koko kierrosta.

Aloitetaan Kurkilahden P-paikalta.
Sieltä patikoidaan itäkautta Pokkaniemeen.

Ja takaisin.

Kurkilahti on täyden palvelun paikka.
Tämä retkiliesi hakee vertaistaan.

Rakennuksessa on myös pukuhuoneet...
... sillä Kurkilahden hiekkaranta on ensiluokkainen pulikoimiseen ja vedessä lillumiseen.
Mutta ei jäädä ihailemaan aurinkorantaa, vaan sännätään metsään hyvin opastettua reittiä pitkin.

Aluksi kuljetaan hetki pitkoksilla, sitten päästään metsäpolulle.
Täällä siis kasvavat kaikki maailman golf- ja pingispallot!
Reitti yhyttää pian rannan uudelleen.

















Oikaisimme hieman, jotta pääsimme biitsille kävelemään.







Pitkospuita rakastava koira diggaa myös hiekkarantoja.

Se arvostaa Suomunjärven veden hyvää makua (siis piskin juotavaksi sopivaa, ei immeisten).
Rantavedessä räpiköi tämä sudenkorento. Nostin sen kuivalle maalle, mutta se palasi takaisin veteen.
Se varmaan tiesi, mitä oli tekemässä, ja minä tyhmä yritin sotkea sen suunnitelmat.
Komeat kelot ovat ominaisia Patvinsuon alueelle.

Jostain luin, että sana patvi tarkoittaisi keloa, mutta voip olla, että muistan väärin.
Maasto on paikoin aivan jäkälän peitossa.
Askel oikein rahisee, kun kulkee eteenpäin.
Puolukka oli tämän retken aikaan komeimmillaan.

Marjat olivat pulleita ja ällistyttävän makeita.

Sitten suunnataan Siikalampien välistä sisämaahan.

Yritimme kyllä jatkaa matkaa rantaa pitkin, mutta ei siinä pystynyt kävelemään. Oli kaislikkoa, suota ja ryteikköä.

Sitäpaitsi on ihan fiksuakin pysytellä merkityllä polulla. Kiltisti.







Metsäpolkua on varsin pitkä rupeama, kunnes päädytään leveämmälle baanalle.

Vaihteeksi on kiva kävellä rinnatusten, eikä aina peräkanaa.

Näillä nurkilla oli viikkoa aikaisemmin nähty karhu, mutta meille se ei kuonoaan näyttänyt.

Pysytteli varmaan kauempana puolukoita popsimassa.
Hieman sivussa reitistä on Suomunjoki ja tämä vanha pohjapato.
Vielä hetki kuljetaan leveästi kohti Suomunjärven rantaa.
Virtaniemi. Huilasimme hetken, mutta päätimme sitten jatkaa Pokkaniemeen asti lounastamaan.


Paluumatkalla pysähdyimme tässä juomassa jälkkärikahvit ja -kaakaot.
Virtaniemestä eteenpäin pystyi taas jatkamaan rannalla tallustelua.
Tuulet, lumet, jäät ja ties mitkä ovat koetelleet rannan männikköä.

Mutta siinä ne vaan seisovat.

Käsi kädessä.
Virtasalmen silta on sekin ollut useamman vuoden tuulessa ja tuiskussa.

Silti se jaksaa kantaa kulkijan tanakasti ja turvallisesti vesistön yli.















Sillan kaiteessa kasvaa valikoima erilaisia jäkäliä.
Jotenkin tämä kelo näytti itämaiselta lohikäärmeeltä.

Sellaiselta koukkukoipiselta.
Nyt ollaan jo aika liki Pokkaniemeä.

Nuotiopaikalle vie kaksi polkua, joista opastettu kulkee sisämaan kautta ja se toinen enemmänkin rantaa pitkin.

Pokkaniemessä sitten koittaa se iso tauko.
Tällä mukavalla nuotiopaikalla oli myös oikeita makkaratikkuja, mikä helpottaa huomattavasti lounaan käristämistä.

Jokaiselta Suomunkierron taukopaikalta löytyy tuollainen kätevä siirrettävä tuulensuoja.
Nyt oli kohtalaisen tyyntä, mutta tuulisemmalla kelillä sellaisesta on iso apu.















Maukkaan lounaan jälkeen tehdään taktinen u-käännös, eli lähdetään paluumatkalle.

Nyt yritetään kulkea rantaviivaa myös hankalimmissa kohdin.
Tämä on aika kuuluisa mänty, sillä olen nähnyt siitä kuvia siellä sun täällä.

Sitkeä sissi, täytyy myöntää.
Virtasalmen sillalla oli pakko vähän poseerata.

Pitkospuita rakastava koira ei oikein tällaisesta perusta.

Paluumatkalla pysytään pääosin merkityllä polulla.

Puskasta poskeen-periaatteella puolukoita tuli syötyä useampi kourallinen.








Suomunkierto vain puoliksi ei ollut hassumpi idea.



Tälläkertaa se riitti meille aivan passelisti.






Pohjois-Karjalan kiertue jatkuu vielä...