torstai 28. huhtikuuta 2016

Maininki vie melojaa


Mies saa potkut työpaikaltaan... tai oikeastaan hän saa mahdollisuuden sanoa itsensä irti, jottei saa potkuja.

Mitä hän tekee?

Hän lähtee melomaan kajakillaan 1300 kilometriä suomen rannikkoa.

Lähtö on Virojoelta venäjän rajalta, maali on Röytässä, ruotsin rajalla.

No okei, eihän se näin simppeliä oikeasti ole.

Ensin podetaan angstia, maataan sohvalla, tuijotellaan ikkunasta.
Katkeruus monikymmenvuotisen työuran loppumisesta on käsinkosketeltavaa.

Ja loppumatonta.
Pekka Lassila kirjoittaa retkestään kirjan Maininki.

Siinä hän kuvaa kuukauden mittaista melontaa pitkin suomen rannikkoa.
Kajakissa on kaikki, mitä moisella matkalla tarvitaan.
Rannikon kaupat, kioskit ja ravintolat mahdollistavat säännöllisen muonituksen ja varastojen täydennyksen.

Teltta turvaa tarvittavat yöunet.
Heti alusta on selvää, että Lassila on kokenut meloja.
Hänellä on tuntuma vesillä liikkumisen todellisuuteen ja monien melontaretkien aikana testatut varusteet.

Ja paljon mielenkiintoisia muistoja aikaisemmilta retkiltä.

Olisipa hän raaskinut laittaa kirjaansa enemmän kuvia tästä pitkästä melonnasta. Nyt niitä on vain yksi päivää kohden, mikä on ihan liian vähän.
Minunlaiselleni sisämaan kasvatille kirja on opettavainen kuvaus pitkän rannikon historiasta, luonnosta ja nykypäivän elämästä.

Lassila on perehtynyt reittinsä erityispiirteisiin ja hän osaa kirjoittaa merkilliset, surulliset ja liikuttavat tarinat niin, että niitä on ilo lukea.

Matka taittuu päivä kerrallaan, melanveto kerrallaan.
Välillä edessä on tyyni ulappa, mutta useimmiten aallokko ja kivikkoiset rannikot.

Teltalle löytyy hyviä ja todella hyviä paikkoja rannan tuntumasta.
Usein matkaaja pääsee yöksi myös saunamökkiin tai kalamajan penkille.

Rannikon väki ottaa melojan hyvin vastaan.
Melonta kajakilla pitkin suomen pitkää rannikkoa vie 31 päivää, joista vain yksi on tyystin kajakista vapaa.

Mies ja kajakki kasvavat yhteen. Vielä muutama päivä lisää, ja olisi tarvittu kirurgin apua näiden kahden erottamiseen.



Entä miten käy irtisanomisen aiheuttaman masennuksen kanssa?

Kyllä! Se uppoaa keväisen meren syvyyksiin, katoaa karikoihin ja huuhtoutuu myrskyn jälkeiseen suolaiseen vaahtoon.

Mielenkiintoinen rannikko, upea tapa liikkua vesillä ja keväinen Suomi. Mitä muuta voisi toivoa?

lauantai 23. huhtikuuta 2016

Se Apparan toinen laita

Hämeenlinnan Ahvenistolla, eli Apparalla, ei toki tarvitse aina ja ikuisesti vain kiertää järveä. Onhan siellä muitakin polkuja!

Hilppastaan kivikatsomon ohi ylös Rajamäkeä.

Pururata lähtee mäen päällä oikealle pohjoista kohti. Ei mennä sinne, vaan jatketaan suoraan eteenpäin polkua metsän siimekseen.

Vain pari askelta ja ollaan liki oikeassa metsässä.

Mustarastas tuli vastaan polulla, mutta pelästyi, kun tavoittelin kameraa taskusta.

Ihan turhaan pelästyi!
Ja niin ollaan yllättäen totisen ylämäen äärellä.
Jesh!

Ylämäkiä on muuten Apparalla useitakin.


Näissä metsissä on tällaisiakin partanaavoja.

Nämä partanaamat ovat herkkiä ilmansaasteille, joten jokainen hengissä oleva on voitto meille kaikille.

















Siitä vaan ylös!

Juuret toimivat portaina.
Mäen päällä ollaankin yllättäen Kanta-Hämeen Keskussairaalan takapihalla.

Niin on maailma pieni...

Jätetään sairaala taakse ja kuljetaan verkkoaidan viereistä polkua oikealle eli pohjoiseen.

















Pian verkkoaita jää taakse ja ollaan taas tavallisella metsäpolulla.

Muutamassa puussa on reittimerkintä, joten seurataanpa niitä ja katsotaan mihin päädytään.

Seikkailu kotimetsässä :)






Alamäki vie polkujen risteykseen.

Kaikki reitit näyttävät houkuttelevilta, mutta opaste kehoittaa kääntymään vasemmalle.

Alamäki jatkuu.

Alun mäntymetsä muuttuu kosteammaksi ja lehtomaiseksi.












Ihan pian täällä kaikuu tirppalintujen kevätkonsertti, mutta vielä eivät puut viherrä, vaan ovat enemmänkin kaljuja ja valjuja.


Koivu kehoittaa kääntymään mutkasta oikealle.

Ei muuta kuin vamos!
Reitin varrella on useita rauhassa ja ajan kanssa levänneitä runkoja.

Ne kasvattavat jo uutta pusikkoa kainaloissaan.
Alamäki päättyy lähes kesäiseen laaksoon.
Mystisesti täällä on jo lähes vihreää.



Muutama reipas askel halki laakson ja yllättäen ollaan taas Apparan järveä kiertävän pururadan huomassa.

Kun tästä lähtee oikealle on tuota pikaa Rajamäen mutkassa, kivikatsomon yläpuolella.

Eli retken lähtöpaikalla.



Tuosta vilahti just äsken orava, joka pinkoi samaan suuntaan kuin edellään loikkinut pitkäkorva.

Se taisi seurata puukiipijän antamia merkkejä....


Ylämäkeen.

lauantai 16. huhtikuuta 2016

Hakoisten Linnavuori

Hakoisten Linnavuori Janakkalassa on mielenkiintoinen möhkäle keskellä hämäläistä peltomaisemaa.

Linnavuori sijaitsee Hakoisten Kartanon vieressä.
Näille johtava tie on pääosin yhteinen, vain aivan lopussa se muuttuu kartanon yksityistieksi.

Kartano löytyy tien nro 130 varrelta.
Linnavuorelle nousu on pitkospuita rakastavalle koiralle piece of cake, eli iisi nakki.

Keväinen maasto on vielä kovin paljas.
Hakoisten Linnavuori kohoaa maastosta komeasti. Se on läheistä Kernaalanjärveä 63 metriä korkeampi.

Ammoin se on varmaankin noussut hulppeena saarena ympäröivästä vesistöstä.
Nousu huipulle kulkee jyrkähkön kallion reunaa. Ystävällisesti tähän on rakennettu kaide.

Ei silti kannata nojata koko painolla, sillä paikoin kaiteen kiinnitykset ovat pettäneet.












Vuorella tehtiin kaivauksia 1900-luvun alussa, jolloin löydettiin ilmeisesti 1200-luvulta olevia kivirakennelmia.
Kaivausten jälkeen löydökset haudattiin uudelleen myöhempiä tutkimuksia varten.





Uusia kaivauksia ei suuressa mittakaavassa ole kuitenkaan tehty.

Linnavuoren harmina ovatkin olleet harrastelija-arkeologit vikkeline lapioineen.
Kukaan ei tiedä, mitä aarteita he ovat vieneet mennessään.
Tässä hieno näkymä Janakkalan Pyhän Laurin kirkolle.
Myös se on tärkeä osa alueen historiaa.
Teoria siitä, että linnavuorilla olisi poltettu viestitulia vihollisten saapuessa on jo todettu huuhaaksi.
Sitä tapahtuu elokuvissa, mutta ei hämäläisessä muinaisajassa.
Moottoritie 3 ja tie 130 erottuvat hyvin maisemasta.

Mutta ihan helposti tuohon voi myös kuvitella karhuja, susia ja oravia pursuavan korven.

Nykyään tämä maisema on myös lintubongareiden suosiossa.
Ehkäpä Hakoisten Linnavuori oli aikoinaan pakopaikka vihulaisen tullessa ryöstöretkille. Väki nousi helposti puolustettavalle kukkulalle turvaan.

Tämä on yksi teoria muiden kaltaistensa joukossa.
Eväiden syöntiä varten on osavasti kaatunut kelohonka.
Se lisää mukavasti muinaista tunnelmaa.

Vasemmalla pilkottaa Kernaalan järvi.
Hakoisten Linnavuori kutkuttaa mielikuvitusta yllättävästi.

Tämä paikka on tärkeä osa hämäläisten historiaa, selviytymistä ja pikkasen myös mytologiaa.


Tänne täytyy päästä uudestaan kun puissa on lehti ja suloinen suvi on täällä.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Nakit Aulangolla

Koska keli on niin korea, on kiva taas hilppaista Aulangon järven ympäri.

Lähdetään retkeilymajalta vasemmalle, ohitetaan golfkenttä Eversti ja kohdataan keväisellä pellolla tämä näky!

Aulangon rapistumassa olevan lomakylän jälkeen metsä kahmaisee kulkijan poluilleen.
Uskomatonta, että vieläkin löytyy paksussa jäässä olevia lumpareita.

Ja samaan aikaan metsä kaikuu tirppalintujen jorinoista.
Sammaleet ja sen sellaiset ötökät ovat nekin heränneet ja valmiita kohtaamaan kesän.
Polku vie ylöspäin, jotta päästään Kärmeskalliolle.
















Talven jälkeen jokainen auringon säde on kullan arvoinen!












Kärmeskalliolta on upea näköala yli järven Aulangon näkötornille.

Torni aukeaa taas vappuna!
Reitin nuotiopaikka on ihan järven rannassa, mutta puuliiteri on ylhäällä rinteessä.

Tämä tiedoksi heille, jotka tulevat paikalle pitkoksia pitkin.
Tulentekopaikka on ison kiven juuressa.

Siinä istuessa aurinko lämmittää selkää ja nuotio vatsapuolta.
Nuotio ei ole vielä edes kunnolla syttynyt, kun nälkäiset kulkijat jo toiveikkaasti askartelevat nakkien parissa.
Kun on eines ahmaistu, kaakaot ja kahvit juotu, on aika jatkaa matkaa rannan pitkoksia pitkin.















Vaikka koivunlehti ei vielä viherrä, on ilmassa suuria odotuksia.
Kuolo kohtasi loikkijan.

Tämä kevät oli sittenkin se viimeinen...

Ei suomen ensimmäinen, ei maailman kaunein, mutta silti juuri se oikea, ainutkertainen.
Metsän jälkeen mutainen polku johdattaa pellon laitaa.
Kunnes silta ja pitkospuut pelastavat.














Aulangonjärven varjoisemmalla laidalla kosteikot ovat vielä jäässä.

Siitä huolimatta nyt ollaan kesän kynnyksellä, ja se on hiton hienoa!