sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Liesjärvi,päivä pitkoksilla

Liesjärven kansallispuisto on yksi Hämeen järviylängön hienouksista. Alueen maasto on metsäistä ja lutakoiden pirstomaa.

Tällä helatorstain retkellä auto jätettin Sikomäen parkkipaikalle. Tarkoituksena oli patikoida
 Kaksvetisen laavulle syömään eväitä ja sitten kävellä pikku reitti takaisin autolle. No, ei asiat taaskaan menneet ihan suunnitelmien mukaan. Pikkujaloittelusta kehkeytyi 14 km patikointi...

Sikomäen parkkipaikalla on infotaulussa kartta, josta saa hyvän yleiskäsityksen alueesta.

Myös maastossa on runsaasti opasteita.
Aurinko paistoi ja nopsakinttusimmat ottivat oitis tuntumaa polkuun.
Ajomatka Hämeenlinnasta kesti melkein tunnin, johan siinä koivet puutuivat!






Lyhyen kävelyn jälkeen päästiin ensimmäisille pitkospuille.
Pitkospuita rakastavalla koiralla oli kiire saada tassunsa lankun päälle.










Joka puskassa joku tirppalintu lirkutteli ja maasto tuoksui jo kesältä.




Oletko koskaan miettinyt, missä Nils Holgerson oikeasti asuu?

(muistathan, että klikkaamalla kuvat saa isommiksi...)








Peukalolammin rantaa. Päivä oli komea, mutta tuuli nousi koko ajan. Sitä ei metsän suojassa huomannut, mutta näin veden äärellä puhurit tuntuivat yllättävän kylmiltä.




Rannan pitkokset vaihtuivat metsän liukkaisiin lankkuihin.
Kaksvetisen nuotiopaikalla tuuli oli kovaa ja puuskaista. Heräsi epäily siitä, kannattaako kovassa tuulessa pitää taukoa ja värjötellä.
Nuotiopaikan vieressä oleva grillikota oli niin täynnä väkeä, ettei sinne tohtinut koiran kanssa mennä.







Ei siis muuta, kuin reput takaisin selkään ja nokka kohti seuraavaa nuotiopaikkaa Tapolanjärven rannalle.





Kauniit pitkospuut vievät halki metsän. Mikäs tässä oli kävellessä!


Opasteita löytyi tämän tämä. Nyt kuljettiin ikiaikaista Hämeen Ilvesreittiä.



Tuulensuojaisessa kanervikossa pidettiin kahvi- ja kaakaotauko.
Utelias muurahainen yritti kurotella nähdäkseen kaakaolammen.








Osa pitkoksista oli juuri uusittu. Vanhat jäävät lahoamaan uusien viereen.
Kauanko mahtaa mennä, ennenkuin vanhoista lankuista ei ole mitään jäljellä?

Niin, aikaa myöten suo ja metsä kahmaisevat moiset tikut, ja kasvattavat niistä jotain uutta.  Se on metsän laki, ja tavallaan hyvin lohdullista.

Myös osa opasteista oli aikas vanhoja. Vai oliko tuo variksen kakka kaarnalla?

Paikoin oli oikein paljonkin vettä.





Jopa niin, ettei tiennyt kävelikö polulla vai purossa.
Paha juttu piskille, joka ei tykkää kastella tassujaan.




Kunnes sitten taas pitkospuut pelastivat kulkijan.





Pienoismaisemassa kuuset kurottelivat kohti jyrkännettä.
Tähän on helppo kuvitella metsän tontut ja menninkäiset.


Naapurissa oli ötököiden ja muiden monijalkaisten kerrostalo.
Joillakin meistä riitti virtaa ikävuosista huolimatta!

Tapolanjärven nuotiopaikka. Kylmä tuuli puhalsi suoraan selältä, kuten pelättiinkin. Tähän oli ihan turhaa yrittää sytyttää nuotiota, pahus!



Tapolanjärvi oli muutoin kyllä ihan kaunis...

Opasteiden lisäksi kunnon kartta on aina tarpeellinen. Vallankin, kun etsittiin taas seuraavaa tulentekopaikkaa.


Yllättäen metsän siimes vaihtui valoisiin kallioihin. Onneksi käärmeitä ei näkynyt.

Välillä täytyi kartasta katsoa lyhyintä tietä seuraavalle nuotiopaikalle.






Pitkospuita rakastava koira löysi jälleen uudet pitkokset. Se on sen erikoisalaa ja hobby.

Haa! Lopultakin suojaisa paikka sytyttää nuotio. Tämä on Peukalolammin laavu vajaan kilometrin päässä autolta.

Niin tuli kuin huomaamatta käveltyä ympäri Liesjärven kansallispuiston pohjoinen osa, arviolta 14 kilsaa.

Kyllä maar eväät lopultakin maistuivat!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti