sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Teneriffa: synkmetsästä kaktuspoluille

Kuva:  freytag & berndt Teneriffa-kartta
Tämä hulppea ja aika vaativakin reitti löytyy Teneriffan itäosasta Anagan niemimaalta. Tuossa kartan alareunassa näkyvä Cruz del Carmen on monen muunkin reitin lähtöpisteenä. Se on keskellä aivan upeaa laurisilva-metsää, ja aluksi tämäkin polku kulkee halki samaisen metsän.




Aloitetaan Cruz del Carmenin ravintolan oikealta puolelta, siitä sukelletaan metsän kätköihin. Reitin pituus on viitisentoista kilometriä. Tämä reitti löytyy myös Karttakeskuksen julkaisemasta Teneriffa-oppaasta.



Kohteena on Chinamada, jonne johtaa vallan hyvin merkitty polku. Tosin Chinamadaan kun päästään, kurvataan heti takaisinpäin kaktuspolkua...












Polun varrella on jänniä portaikkoja, luolia ja vuoden ajasta riippuen myös pieniä vesiputouksia.









Reitti sivuaa myös muutamia taloja, joiden valppaat vahdit tässä hoitavat duuniansa.
"Perros son perros!"
Talojen jälkeen kuljetaan halki rehevän maalaismaiseman. Laurisilva-metsä on jäänyt taakse jo hyvän aikaa sitten.
Polku kapuaa kukkulan rinteelle. Kasvillisuus on paikoin kuin Madeiralla ikään.












Tässä kohdin voi valita päämääränsä. Cruz del Carmenista on kipitetty 2,5 kilsaa. Jatketaan me kohti Chinamadaa.
Ajoittain päästään pusikosta pois huikaiseviin maisemiin.
Patikointi jatkuu kukkulan kyljessä. Suurin korkeuseroja ei tällä osuudella juurikaan ole. Niitä tulee yllin kyllin sitten myöhemmin...








Chinamada siellä jo pilkottaakin! Taustalla Atlantin valtameri.

Heti, kun polku saavuttaa maantien, se tekee jyrkän käännöksen vasempaan alamäkeen kohti laakson pohjaa. Ole tarkkana!
Nyt laskeudutaan kivikkoista kaktuspolkua. Kukkulat ympärillä ovat rauhallisia ja kovin aurinkoisia.
Pääasiassa polku on helppokulkuista, mutta parissa jyrkässä kohdassa joutuu laskeutumaan minimaalisia kivisiä portaita. Kuivalla kelillä no problem.
Jos meinaa kompastua, ei ehkä kantsi ottaa tukea polunvarren kasveista.

Alas, alas ja ihan rotkon pohjalle asti johtaa kaktuspolku. Ei muuta, kuin mäkeen vaan!







Laakson pohjalla ylitetään pikkuruinen rio, ja noustaan hetki ylöspäin...
 ... jotta päästään jälleen laskeutumaan ja ylittämään isompi rio. Onneksi virrassa on nyt aikas vähän vettä!
Ja kuinka ollakkaan: alkaa nousu! Kaikenkaikkiaan sitä on yli 700 metriä.
Tämä on Batan de Abajon laaksoa. Päämäärä, eli Cruz del Carmen, on jossain tuolla ylhäällä.









Cueva de Lino. Se näyttää esihistorialliselta asumukselta, ja ehkä se on joskus ollutkin. Viimeisimpänä se on kuitenkin liittynyt pellavan käsittelyyn.
Batan de Abajon varsinainen kylä on ylempänä rinteessä ja polun yksi haara vie sinne. Me seuraamme polkua vastakkaiseen suuntaan. Nämä talot ovat laakson pohjalla.


Korkeammalta näkee talojen kohtaloa uhmaavan sijainnin.

Talojen jälkeen nousu jatkuu. Ensin polku johtaa pikkuhiljaa laaksosta ylös, mutta sitten mäki jyrkkenee niin paljon, että polku nousee tiiviinä serpenttinä vuoren rinnettä.


Kuljettavaa on muutama kilometri ja polku nousee nousemistaan arviolta noin miljoona metriä. Serpentiinipolku vie samalla takaisin synkmetsään.


Kuvaaminen unohtui tyystin, kun nousu vei voimat... hetken tuntui siltä, että huippu on kertakaikkiaan saavuttamattomissa!




Cruz del Carmenin ravintolasta sai onneksi voimat palauttavan lounaan.

keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Azorit vielä kerran... ilman kuvia, zori.

Kuva: Sunflower Azores

Azorit on hieno paikka patikoitavaksi. Ja hieno paikka ottaa hyviä kuvia.
Ylimielisyys on monessakin suhteessa turmiollista. Ja varsinkin, jos se kohdistuu satojen ainutlaatuisten, taiteellisesti ansiokkaiden kuvien tallentamiseen.
Tai siis tallentamatta jättämiseen...



Lagoa do Fogo on graaterijärvi keskellä ei kovin jylhää vuoristoa. Se sijaitsee osapuilleen Sao Miguel-saaren puolivälissä.


Järvelle pääsee pohjoisesta Ribeira Granden kautta, tai sitten patikoimalla etelästä Bahia da Praiasta.




Kuva: jokin ilmaiskartta
Pohjoisesta päin autolla tultaessa on ehdottomasti piipahdettava Caldeira Velhassa. Tuosta lainakuvasta saa jonkin aavistuksen, mistä on kysymys: lähes luonnon muovaama uima-allas putouksineen ja kuumine lähteineen. Altaan vesi on vähintäinkin hyvin lämmintä.
Kasvit ovat suoraan Jurassicparkista ja pirun kuumia lutakoita on siellä täällä polun varressa... älä kokeile veden lämpöä sormilla tai varpailla!











Ainoa säilynyt Azorit-kuvani on juurikin tuolta Caldeira Velhasta. Jos ei uiminen houkuta, niin jaloittelu upeissa pusikoissa tekee aina hyvää.

Kuva: Sunflower Azores
Caldeira Velhan parkkipaikalla myydään virvokkeita ja matkamuistoja. Sen jälkeen on lyhyt ajomatka ylämäkeen Lagoa do Fogon näköalapaikalle. Sieltä lähtee jyrkähkö patikointipolku järven rantaan.





Kun saavutaan Lagoa do Fogolle etelästä päin jätetään auto Bahia de Praiaan. Edessä on hikoiluttava, mutta palkitseva kävelyreitti. Se vie aluksi ylämäkeen halki maalaismaiseman, ja sukeltaa sitten metsää. Hetki kuljetaan paikallisen levadan reunaa, kunnes komeiden kivikoiden keskeltä saavutaan järven etelärannalle. (kartassa tuo vasen polku)
Kuva: jokin ilmaiskartta




Tällä reitillä on koko matkan hienoja maisemia, omituisia kasveja ja pahimmillaan myös nopeita sään vaihteluita. Ei kannata jättää coretexiä kotiin.


Paluumatka onkin sitten miltei kokonaan alamäkeä, jolloin komeista maisemista on helpompi nauttia.



edellinen Azorit-juttu

sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Camino Portugues... 10. päivä

Camino Portuguesia on jäljellä enää kaksi päivää. Harmi!
Toiseksi viimeisenä patikoidaan mukavat 18 kilometriä Caldas de Reisistä Padroniin.

Edessä on metsäisiä polkuja ja pellon laitaa. Vain muutamassa kohdin käppäilään isommilla teillä. Korkeuseroja on osavasti, ja kohtuullisesti.







Aamuauringon säteet tulevat vielä kovin matalalta. Kuuma päivä tulossa, vaan ei valiteta!



















Cafe Esperonin seinille voi kirjoittaa viestinsä, jättää terveisensä ja etsiä tuttuja nimiä. Oli siellä monia suomalaisiakin... ja nyt on pari lisää.





Tämä pieni ja ystävällinen cafe on ihan alkumatkassa, vain viiden kilometrin päässä Caldas de Reisistä.



Reitillä on viinitiloja ja muutakin viljelystä. Maasto on houkuttelevasti kumpareista, maisemat sopuisia.













Metsän keskellä nököttää houkutuksia väsyneelle tallaajalle. Uppoisiko vielä yksi bocadillo?
Matkan varrelle osuu myös muistutus kaiken kuolevaisuudesta. Vaan vielä olisi käveltävää jäljellä...polkuja odottamassa... kilometrejä tallattavana... patikoitavaa patikoitavana...


Soratie on aina paljon houkuttelevapi, kuin asfaltilla silattu. Ja alamäki vielä!











Padron on tärkeimpiä kaupunkeja Caminoiden varrella, sillä legendan mukaan juuri tänne rantautui se kivinen pursi, joka kuskasi pyhän Jaakon ruumista. Kaupungin katedraalissa on tallella satamatolppa, johon tämä pursi kiinnitettiin sen tultua Rio Saria pitkin kaupunkiin. Joen varteen on pystytetty tolpan kopio. (ei kuvassa)

Tuolla ylhäällä on Convento do Carmen, ja sinnepäin johtaa myös alberguen kyltti. Albergue ei tosin ole luostarissa, vaan sen vieressä.
Tässä maisemaa luostarin terassilta kaupungille.
Löytyy kahvilaa ja ravintolaa ihan mukavasti...












Padronissa on kohtalaisesti myös muita yöpymispaikkoja.
Kahdesti olen päätynyt nukkumaan Pension Jardinissa, joka on mielenkiintoinen, museomainen, täynnä antiikkia ja, valitettavasti, myös hometta.


Tämäkin ihastuttava huone paljasti kätketyt salansa, kun iso ikkuna yöksi suljettiin, eikä raitis ilma enää puhallellut nurkissa. Home, sweet home!

Noo, kyllä siinä sai sen yhden yön nukuttua...









Padron on kuuluisan tapas-annoksen, Pimiendos de Padronin koti. Muistelisin, että yksi chili kymmenestä olisi tiukka, mutta pariin viimeiseen vuoteen ei yhdestäkään annoksesta ole löytynyt muita, kuin herkullisen makeita chilejä.




Seuraavaksi päivä, jota olet odottanut: 25 pitkää kilometriä Santiago de Compostelaan.

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Teneriffa: Teiden rinteillä puuskuttamassa


Pico del Teide. Se on Espanjan korkein huippu. Se on Atlantin saarten korkein. Ja se näkyy Teneriffalla melkein joka paikkaan.  Teide on aktiivinen tulivuori, ja korkeutta sillä on 3718 metriä.

Talvella se on lumen peitossa, ja nyt maaliskuun alkupuolella lunta on vielä vuoren pohjoisrinteillä.

Automatka Teiden juurelle on ajamista kallioiden ja kivikoiden keskellä. Onneksi tie on hyväkuntoinen.






Reitti kiemurtelee kukkuloiden ja kuun maisemien lomitse. Ollaan parin tuhannen metrin korkeudessa. Kasvillisuus on minimaalista, jos sitäkään.

Teiden rinteelle, 3555 metrin korkeuteen pääsee köysiradalla. Ihan kaikkia ei matkaan huolita: jos sinulla on ongelmia verenpaineen tai sydämen kanssa, tai jos olet raskaana tai pikku vauveli, et pääse kyytiin. Ja ylhäällä saisi olla vain tunnin, mutta sitä lienee mahdotonta vahtia.
Meno-paluu yhdelle maksaa 26 euroa. Kannattaa tulla aikaisin, ettei tarvitse seisoskella jonossa.

Kärryyn mahtuu 38 onnellista, eikä istumapaikkoja ole. Matka taittuu aika huikua, sillä jo kymmenessä minuutissa ollaan ylhäällä.
Valitettavasti en saanut kuvan kuvaa kyydistä: ylöspäin mennessä seisoin keskellä kärryä ja pätkänä näin vain erilaisia takin selkämyksiä ja olkapäitä. Alaspäin tullessa pääsin kyllä akkunan ääreen, mutta kaksi ranskalaisrouvaa kyynerpäätaklasivat kamerakäteni liikkumattomaksi.

Ylhäältä avautuu maisemaa Teiden graateriin.



Köysiradan jälkeen patikointipolku johtaa vielä hieman ylemmäksi. Ilma näin korkealla on tottumattomalle ohutta. Askellus pistää läähättämään ja vähän väliä tuntuu hyvältä istahtaa hetkeksi.













Tämä maisema on Vilaflorin suuntaan. Siellähän on pilvistä!











Yksi polku johtaa myös alas vuorelta. Sitä pitkin pääsee noin neljässä tunnissa vuorelle johtavan tien varteen.
Teiden huippu on ihan käden ulottuvilla. Pari sataa metriä ylöspäin... vau! Huipulle voi kiivetä, mutta siihen tarvitaan erillinen lupa.
Ja hieman parempaa kuntoa.

Hymyily on helppoa, kun istahtaa puuskuttamaan.
Muutenkin on huono fysiikka, ja sitten vielä tämä ohut ilma....puh, puh!

Paikoitellen Teide puhaltelee kuumia henkäyksiä ihmisten iloksi. Se ei ole kokonaan sammunut, kunhan vähän torkahtaa. Viimeksi se päätti heretä hereille 1909.

Kivenkolosta ilmoille nouseva höyry ei tuoksunut millekkään, mutta lämmintä se oli. Kuten myös kivet sen ympärillä.
Patikointipolkua ympäröivä maasto on laavakivien pirstomaa. Lämpötila taisi olla vain vähän plussan puolella, ja tuuli oli äkäinen ja kylmä.

Eli jos nouset korkeuksiin, pukeudu sen mukaisesti... vaikka jotkut kyllä olivat sinnikkäästi sortseissa. Reppanat.









Vaikka maisemat olivat komeita ja maasto merkillistä, oli oikeastaan ihan kiva palata köysiradan asemalle. Ohut ilma aiheutti myös hienoisen päänsäryn, joka tosin helpotti, kun pääsi reippaasti Teiden graateria alemmaksi.





Vaan kyllähän siellä kannatti käydä! Jännittävä kokemus kertakaikkiaan!





(muistathan, että klikkaamalla saat kuvat isommiksi...)