perjantai 15. syyskuuta 2017

Tenholan linnavuori

Tenholan linnavuori Hattulassa on varsin liki Hämeenlinnaa, mutta ottipa aikansa ennenkuin päätettiin pistäytyä siellä.

Yllä olevan opasteen kartta antoi aika rajoitetun määrän infoa.

Ehkä se oli ratsastajille tarkoitettu? Vaan kyllä tuollakin pärjää.
Jätimme auton Marttaristin suunnistusalueen laitaan.








Onneksi maaston suuntaviitat olivat ihan toimivia.

Reitti kulki hiekkaista metsäautotietä pitkin.

Sitä oli joutuisaa kävellä.
Välillä napsimme pientareen puolukoita kourakaupalla.








Esille oli putkahtanut myös valikoima erilaisia sieniä.


Opasteet toimivat.

Koko menomatkan kuljimme leveää väylää pitkin, mikä oikeastaan selitti sen viitteellisen kartan.
Nämä sienet olivat kauniin sinisiä, mutta se ei taida tulla kuvasta esille.
Reitin laitaa koristi myös muutama Hannunvaakuna osoittaen tien muinasmuistolle.
Yllättäen jalkaimme juuressa luikerteli vaskitsa, tuo jalaton lisko.

Sen kuparinen väritys sopi oikein hyvin hiekkatiehen.

Onneksi hoksattiin se ettei tullut tallottua päälle.






Tenholan laavu oli harjun juuressa aika varjoisassa sopessa.

Nuotiopaikkakin oli, mutta ei klapivarastoa.

Onneksi joku oli tuonut paikalle nipun laudanpätkiä, joista osa oli melkein kuivia.




Nakkien kypsyessä alkoi aurinkokin varovasti paistaa.








Ruokailun jälkeen suunnattiin aivan laavun vierestä ylämäkeen.



Ylös johtava portaikko oli esimerkki siitä, miten askelmia ei kannattaisi rakentaa.

Edes pitkospuita rakastava koira ei tykännyt kävellä liukkailla pyöreillä pinnoilla.

Niinpä portaikon viereen olikin tallautunut polku, jota oli turvallisempi nousta.

Tenholan linnavuorelle oli rakennettu hirsiseinämää siten, kuin sen on uskottu aikoinaan olleen.
Idea oli ihan jees, vaikkakin rakennelma oli pienimuotoinen ja ikäänkuin vihjeenomainen.
Opastaulusta selvisi, millainen alue oli joskus ehkä ollut.

Harjun lakea oli ammoin tasoitettu ja rinteitä jyrkennetty, jotta laelle mahtuisi rakennuksia ja sinne kiipeäminen olisi vaikeampaa.

Opastaulu kertoi myös, että täällä olisi poltettu merkkitulia vihollisen lähestyessä.
Moinen väite lienee jo moneen kertaan kumottu, sillä sellainen toiminta olisi ollut viholliselle selvä reittikartta. Sellaista tapahtuu leffoissa, muttei oikeassa elämässä.




Paikasta kertovan tekstin mukaan tunkeutujain päälle olisi kaadettu kiehuvaa vettä, mutta samassa kappaleessa kerrotaan myös, että veden saanti oli linnavuoren suurin ongelma. Tjaa.... onkohan tässä jokin historiallislogistinen virhe?
Linnavuorelta avautui hieno maisema Vanajavedelle.

Aikoinaan järvi ulottui ihan harjun juurelle asti, joten täältä oli varmaan hyvä tähystellä kalastajien edesottamuksia.
Osa lukijoistani ihastunee siitä, että tuolla horisontissa näkyy Uittamonsilta.

Klikkaa kuva isommaksi, niin näet auringon valaiseman sillan.
Laskeuduimme linnavuorelta hieman eri suuntaan, kuin olimme sinne nousseet.

Tästä vinkkelistä hirsirakennelma näytti oikeinkin uskottavalta.




Kuljimme kaunista harjupolkua takaisin Marttaristin suuntaan.
Tällä polulla ei ollut opasteita.

Kaunis haarakas (?) loisti kanervikon keskellä.
Kukat olivat jo kovasti syksyisiä.
Marttaristin seudulla oli jonkin verran Hämeenkylmänkukkia.

Niiden elinolosuhteita oli koitettu kohentaa ja kasvualuetta laajentaa.

Nyt syksyllä esillä olivat vain kauniit lehdet.